Viha on nyt kaikkein päällimmäisin tunne.
Viha itseäni ja virheitäni kohtaan.
Viha "normaaliutta" kohtaan. (Minä en ole, enkä halua olla)
Viha ihmistä kohtaan väärin perustein, vaikka vika lienee silti omassa itsessäni.
Viha luottamusta ja sen puutetta kohtaan.
Mutta ennen kaikkea viha rehellisyyttä kohtaan.
Rehellisyys ei ole palkitsevaa eikä useinkaan kannattavaa sillä olemme kasvaneet ympäristössä jossa valheella pääsee pitkälle ja jossa valhe on osa jokapäiväistä elämäämme. Me elämme siitä ja se elää meistä.
Rehellisyys johtaa vain katumukseen josta ainoa ulospääsy on valehtelu.
Lieneepä siis syytä siirtyä epärehellisyyteen.
Kun sen hoitaa hyvin, ei kenellekkään tule paha mieli, toisin kuin rehellisyydestä.
Vihani kuitenkin kumpuaa omasta rehellisyydestäni ja sen aiheuttamasta mielipahasta. Ei siis päällimmäisenä omasta vain muiden mielipahasta.
Ei tätä tunnetta kuitenkaan pysty kuvaamaan niin pienellä tunteella kuin "viha" eikä sana itsessään riitä mihinkään.
Mikään ei myöskään riitä poistamaan tätä palavaa tunnetta jonka juuret ovat pohjimmillaan tunteettomuudessa.
Ainakin näin olen ymmärtänyt...
lauantai 22. syyskuuta 2012
maanantai 14. toukokuuta 2012
Epämukavuus
Minulla on nälkä mutta ruoka ei maistu.
Minulla on jano mutta en tahdo juoda.
Minua väsyttää mutta uni ei väsymystäni häivytä.
Minä en ole masentunut mutta mikään ei innosta.
Minä en ole syrjäytynyt mutta missään en tunne itseäni hyväksi.
Minä en ole mielenvikainen mutta välillä toivon olevani.
Minä en ole stressaantunut sillä en jaksa välittää tarpeeksi.
En kuihdu rakkauden vuoksi jota en saanut koska minulla on kaikki se mitä halusin.
En ole vihainen. En enää edes muista miten vihaa tunnetaan. Silti se tuntuu olevan osa jokapäiväistä elämääni.
En tiedä kaikkia vastauksia mutten myöskään kaipaa henkimaailman yksinkertaisia sepityksiä.
En halua riidellä sillä jokainen riita saa minut pelkäämään että menetän hänet.
Mikä minulla on?
Minulla on jano mutta en tahdo juoda.
Minua väsyttää mutta uni ei väsymystäni häivytä.
Minä en ole masentunut mutta mikään ei innosta.
Minä en ole syrjäytynyt mutta missään en tunne itseäni hyväksi.
Minä en ole mielenvikainen mutta välillä toivon olevani.
Minä en ole stressaantunut sillä en jaksa välittää tarpeeksi.
En kuihdu rakkauden vuoksi jota en saanut koska minulla on kaikki se mitä halusin.
En ole vihainen. En enää edes muista miten vihaa tunnetaan. Silti se tuntuu olevan osa jokapäiväistä elämääni.
En tiedä kaikkia vastauksia mutten myöskään kaipaa henkimaailman yksinkertaisia sepityksiä.
En halua riidellä sillä jokainen riita saa minut pelkäämään että menetän hänet.
Mikä minulla on?
maanantai 7. toukokuuta 2012
Universal brainstorm
Okei nyt tuli yhtäkkii ihan hirvee ajatusmyrsky ja päätin nyt kirjottaa sen ylös.
Eli siis mietitäänpä nyt: Ihmiset on tän planeetan älykkäin rotu mut meiän pääasillinen tekninen kehitys on räjähtäny loistoonsa vast täs viimesen 200 vuoden aikana. Tottakai se vaati alustavan kehityksen johon kuulu esim. tulen tekemisen, maanviljelyn ja arkkitehtuurin ymmärtäminen ja monien keksintöjen kuten esim. pyörän keksimisen. Periaatteessa kuitenkin se kaikki mitä ihminen on saanu aikaan jo pelkästään välillä 1900-2012 on yhtä paljon ku monien tuhansien vuosien kehitys yhteensä. Tietyt keksinnöt tietenki saa aikaan sen et teknologinen -ja kaikki muuki kehitys harppaa isoja askelia, mut universaalilla skaalalla jopa nämä Homo Sapiens Sapiens rodulle tärkeimmät 10 000-20 000 pitkää vuotta on ollu tosi lyhyt aika. Eli me nyt ollaan siis noustu käsillä olevan tiedon perusteella älykkäimmän rodun asemaan maailmankaikkeuden mittapuulla häviävän pienessä ajassa.
Nyt ku tuo on otettu esille ni mie haluun ilmaista miun ensimmäisen varsinaisen mietteen:
Aatellaanpa vaikka delfiineitä. Ne on tän planeetan 2. älykkäin rotu. Nyt jos aatellaan et ihmisillä meni kymmeniä tuhansia vuosia saavuttaa tää älyllinen etulyöntiasema muihin lajeihin nähden, mut sekin evoluution sattumien kuten mutaatioiden ansiosta, niin kuinka kauan menee että delfiinit kehittyy samalle tasolla kuin ihminen tai jopa vielä korkeemmalle? Toisaalta ihmisillä ei olis mitään pelättävää sillä delfiinit on ehkä rauhanomaisin laji ikinä mitä me ihmiset ei olla koskaan oltu, edes sillo ku me oltiin vielä osa jotain varhaisempaa lajia jolla oli vielä karvapeite ja joka kiipeili puissa piilossa pedoilta. Nevertheless mikäli me pystytään pitämään tää planeetta tarpeeks kauan elinkelposena ja luonto ees jossain määrin monipuolisena/ ei tuhota itteämme omilla aseillamme, meidän jälkeläiset tulee näkemään ajan jolloin ihmiset joutuu jakamaan tän planeetan jonkun yhtä itsetietosen ja älykkään lajin kanssa. Tääki on kuitenkin vaan spekulaatiota ja random ajatuksia.
Toinen ajatus mikä miulla oli, liittyy tähän samaan kokonaisuuteen:
(Anteeksi nördeyteni mutta Mass Effect- pelisarja sai miut aattelemaan tätä asiaa.) Eli onko elämää muualla tässä samassa galaksissa tai edes universumissa?
Mie oon vakaasti sitä mieltä että on! Miettikää nyt ihmiset. Me asutaan planeetalla, jolla on just sopivat olosuhteet elämälle, joka on just sopivalla etäisyydellä sopivan ikäsestä ja kokosesta tähdestä. Tää ei kuitenkaa tarkota sitä että olosuhteiden pitäs olla läheskään samanlaiset ku tällä planeetalla on jotta elämää vois syntyä ja että se vois pärjätä. Evoluutio todistaa miten elämä muuttuu ja sopeutuu ympäristöönsä. Tämä mielessä me ymmärretään et jonkun toisen planeetan olosuhteet voi olla täysin epäsovinnaiset tän planeetan kasvillisuudelle ja eliöille ja toisinpäin, mut siel on silti elämää joka on sopeutunu niihin olosuhteisiin. Tän planeetan pinnalla syntyneen ja kehittyneen elämän historiassa on aikoja jolloin tosi iso osa siitä elämästä häviää kohdatessaan jonkinlaisen sukupuuttoaallon. Siihen ei kuitekaa aina tarvita mitään meteoriittia saati supertulivuoren purkausta vaan joskus elämä tekee sen ihan itselleen. Tästä esimerkkinä se kun alkumerissä syntyneet varhaiset levät alkovat fotosynteesin myötä tuottamaan happea joka oli myrkyllistä aika pitkälti kaikelle sen aikaselle elämälle. Elämä kuitenkin löytää aina jonkun keinon selviytyäkseen vaikka se sitten veis vuosia tai vuosituhansia. Nyt ku me tiedetään tämä, ei oo kovin vaikeeta aatella et jollain planeetalla, kaukana meidän aurinkokunnasta (tai lähempänä ku me arvataankaan) vois olla elämää. Se taas sit et miten kehittynyttä, monimuotosta ja monimutkasta elämä on siellä, on asia erikseen. Ainut toistaseks todistettu "pakollinen, toistaseks muuttumaton ehto" elämän synnylle on se että kyseessä on planeetta jossa on sulaa vettä. Teoriat voi kuitenkin olla väärässä tai niihin voi löytyä uutta sisältöä.
Tää ajatus johtaa miut miun kolmanteen pohdinnan aiheeseen elikkä muiden sivilisaatioiden olemassaoloon:
Eli mie nyt siis oon antanu tässä pohjan sille että elämää on 100% varmasti muualla kosmoksessa jo ihan varmasti tässä meidän Milkyway- galaksissamme. Mie oon kuitenki käyny miettii et jos kerran ihmisiltä ei menny kuin univeraalissa aikajanassa älyttömän pien hetki nousta "älykkäimmäksi roduksi" niin minkä takia näin ei olis voinut tapahtua muualla jonkun toisen rodun kohalla kauan ennen meitä? Universumin synnystä on noin 13,7 miljardia vuotta ja vaikka meidän planeetta on itsessään 4,5 miljardia vuotta, on siinä sen pinnan jäähtymisen jälkeen ehtinyt kehittyä vaikka minkälaista elämää joka on useaan otteeseen alkanut alusta monenlaisten luonnonmullistusten aiheuttamien, jo aikaisemmin mainitsemieni sukupuuttoaaltojen vuoksi. Meidän planeetta on siis täysin yksilöllinen tapaus ja tälläisiä tapauksia on tässä galaksissa miljoonia. Näillä luvuilla on siis ihan loogista olettaa että muutamalla näistä planeetoista olis jossain vaiheessa ollu tarpeeks hyvät olot elämälle, jonka kautta olis syntyny laji joka olis saavuttanu ihmisten tasoisen, tai korkeamman älykkyyden. Näin on voinu hyvin mahdollisesti käydä jo kauan sitten ja jotkut näistä lajeista on jo ajat sitten ajautunut sukupuuttoon. Jotkut taas on voinu kehittyä niin pitkälle et ne on pystyny pitää ittensä hengissä tähän päiväänkin asti. Surullista tässä on kuitenkin se että me voidaan edelleen nähdä planeettamme pinnalta tähtiä jotka on kuollessaan tuhonnut kaiken niiden välittömässä läheisyydessään olevan elämän kymmeniä tuhansia vuosia sitten, ja vaikka me joskus saavutettas se piste kehityksessämme että pystyttäs oikeesti matkustaa niin nopeesti avaruudessa saavuttaaksemme muita systeemejä suhteellisen lyhyessä ajassa, ei me varmasti koskaan tulla löytämään yhtä älykästä lajia joka ei oo ehtiny kuolla sukupuuttoon siinä ajassa mikä meiltä menis pelkästään matkustamiseen sen lajin luokse.
Tälläsiä asioita mie aina välillä mietin ja kyllä tätä asiaa olis vielä vaikka kuinka paljon mutta säästetäänpä se johonkin toiseen kertaan :P
Eli siis mietitäänpä nyt: Ihmiset on tän planeetan älykkäin rotu mut meiän pääasillinen tekninen kehitys on räjähtäny loistoonsa vast täs viimesen 200 vuoden aikana. Tottakai se vaati alustavan kehityksen johon kuulu esim. tulen tekemisen, maanviljelyn ja arkkitehtuurin ymmärtäminen ja monien keksintöjen kuten esim. pyörän keksimisen. Periaatteessa kuitenkin se kaikki mitä ihminen on saanu aikaan jo pelkästään välillä 1900-2012 on yhtä paljon ku monien tuhansien vuosien kehitys yhteensä. Tietyt keksinnöt tietenki saa aikaan sen et teknologinen -ja kaikki muuki kehitys harppaa isoja askelia, mut universaalilla skaalalla jopa nämä Homo Sapiens Sapiens rodulle tärkeimmät 10 000-20 000 pitkää vuotta on ollu tosi lyhyt aika. Eli me nyt ollaan siis noustu käsillä olevan tiedon perusteella älykkäimmän rodun asemaan maailmankaikkeuden mittapuulla häviävän pienessä ajassa.
Nyt ku tuo on otettu esille ni mie haluun ilmaista miun ensimmäisen varsinaisen mietteen:
Aatellaanpa vaikka delfiineitä. Ne on tän planeetan 2. älykkäin rotu. Nyt jos aatellaan et ihmisillä meni kymmeniä tuhansia vuosia saavuttaa tää älyllinen etulyöntiasema muihin lajeihin nähden, mut sekin evoluution sattumien kuten mutaatioiden ansiosta, niin kuinka kauan menee että delfiinit kehittyy samalle tasolla kuin ihminen tai jopa vielä korkeemmalle? Toisaalta ihmisillä ei olis mitään pelättävää sillä delfiinit on ehkä rauhanomaisin laji ikinä mitä me ihmiset ei olla koskaan oltu, edes sillo ku me oltiin vielä osa jotain varhaisempaa lajia jolla oli vielä karvapeite ja joka kiipeili puissa piilossa pedoilta. Nevertheless mikäli me pystytään pitämään tää planeetta tarpeeks kauan elinkelposena ja luonto ees jossain määrin monipuolisena/ ei tuhota itteämme omilla aseillamme, meidän jälkeläiset tulee näkemään ajan jolloin ihmiset joutuu jakamaan tän planeetan jonkun yhtä itsetietosen ja älykkään lajin kanssa. Tääki on kuitenkin vaan spekulaatiota ja random ajatuksia.
Toinen ajatus mikä miulla oli, liittyy tähän samaan kokonaisuuteen:
(Anteeksi nördeyteni mutta Mass Effect- pelisarja sai miut aattelemaan tätä asiaa.) Eli onko elämää muualla tässä samassa galaksissa tai edes universumissa?
Mie oon vakaasti sitä mieltä että on! Miettikää nyt ihmiset. Me asutaan planeetalla, jolla on just sopivat olosuhteet elämälle, joka on just sopivalla etäisyydellä sopivan ikäsestä ja kokosesta tähdestä. Tää ei kuitenkaa tarkota sitä että olosuhteiden pitäs olla läheskään samanlaiset ku tällä planeetalla on jotta elämää vois syntyä ja että se vois pärjätä. Evoluutio todistaa miten elämä muuttuu ja sopeutuu ympäristöönsä. Tämä mielessä me ymmärretään et jonkun toisen planeetan olosuhteet voi olla täysin epäsovinnaiset tän planeetan kasvillisuudelle ja eliöille ja toisinpäin, mut siel on silti elämää joka on sopeutunu niihin olosuhteisiin. Tän planeetan pinnalla syntyneen ja kehittyneen elämän historiassa on aikoja jolloin tosi iso osa siitä elämästä häviää kohdatessaan jonkinlaisen sukupuuttoaallon. Siihen ei kuitekaa aina tarvita mitään meteoriittia saati supertulivuoren purkausta vaan joskus elämä tekee sen ihan itselleen. Tästä esimerkkinä se kun alkumerissä syntyneet varhaiset levät alkovat fotosynteesin myötä tuottamaan happea joka oli myrkyllistä aika pitkälti kaikelle sen aikaselle elämälle. Elämä kuitenkin löytää aina jonkun keinon selviytyäkseen vaikka se sitten veis vuosia tai vuosituhansia. Nyt ku me tiedetään tämä, ei oo kovin vaikeeta aatella et jollain planeetalla, kaukana meidän aurinkokunnasta (tai lähempänä ku me arvataankaan) vois olla elämää. Se taas sit et miten kehittynyttä, monimuotosta ja monimutkasta elämä on siellä, on asia erikseen. Ainut toistaseks todistettu "pakollinen, toistaseks muuttumaton ehto" elämän synnylle on se että kyseessä on planeetta jossa on sulaa vettä. Teoriat voi kuitenkin olla väärässä tai niihin voi löytyä uutta sisältöä.
Tää ajatus johtaa miut miun kolmanteen pohdinnan aiheeseen elikkä muiden sivilisaatioiden olemassaoloon:
Eli mie nyt siis oon antanu tässä pohjan sille että elämää on 100% varmasti muualla kosmoksessa jo ihan varmasti tässä meidän Milkyway- galaksissamme. Mie oon kuitenki käyny miettii et jos kerran ihmisiltä ei menny kuin univeraalissa aikajanassa älyttömän pien hetki nousta "älykkäimmäksi roduksi" niin minkä takia näin ei olis voinut tapahtua muualla jonkun toisen rodun kohalla kauan ennen meitä? Universumin synnystä on noin 13,7 miljardia vuotta ja vaikka meidän planeetta on itsessään 4,5 miljardia vuotta, on siinä sen pinnan jäähtymisen jälkeen ehtinyt kehittyä vaikka minkälaista elämää joka on useaan otteeseen alkanut alusta monenlaisten luonnonmullistusten aiheuttamien, jo aikaisemmin mainitsemieni sukupuuttoaaltojen vuoksi. Meidän planeetta on siis täysin yksilöllinen tapaus ja tälläisiä tapauksia on tässä galaksissa miljoonia. Näillä luvuilla on siis ihan loogista olettaa että muutamalla näistä planeetoista olis jossain vaiheessa ollu tarpeeks hyvät olot elämälle, jonka kautta olis syntyny laji joka olis saavuttanu ihmisten tasoisen, tai korkeamman älykkyyden. Näin on voinu hyvin mahdollisesti käydä jo kauan sitten ja jotkut näistä lajeista on jo ajat sitten ajautunut sukupuuttoon. Jotkut taas on voinu kehittyä niin pitkälle et ne on pystyny pitää ittensä hengissä tähän päiväänkin asti. Surullista tässä on kuitenkin se että me voidaan edelleen nähdä planeettamme pinnalta tähtiä jotka on kuollessaan tuhonnut kaiken niiden välittömässä läheisyydessään olevan elämän kymmeniä tuhansia vuosia sitten, ja vaikka me joskus saavutettas se piste kehityksessämme että pystyttäs oikeesti matkustaa niin nopeesti avaruudessa saavuttaaksemme muita systeemejä suhteellisen lyhyessä ajassa, ei me varmasti koskaan tulla löytämään yhtä älykästä lajia joka ei oo ehtiny kuolla sukupuuttoon siinä ajassa mikä meiltä menis pelkästään matkustamiseen sen lajin luokse.
Tälläsiä asioita mie aina välillä mietin ja kyllä tätä asiaa olis vielä vaikka kuinka paljon mutta säästetäänpä se johonkin toiseen kertaan :P
sunnuntai 6. toukokuuta 2012
Thoughts
Elämän opetuksia:
1.Teki mitä tahansa toisen ihmisen eteen, se ei tuu koskaan muuttamaan hänen pohjimmaisia ajatuksia siusta.
2.Ihmiset miettii ihan liikaa ja tekee asioista täten turhan monimutkasia
Eipä muuta.
Ja ettei tää julkasu olis liian lyhyt ni pientä runoilua vielä vähä lisäks:
"Under the sky in a land so dim, there sometimes occurs a wonderful dim. Every cell in one's body feel longing for someone yet that one you seek sees you as no one. You want to give pleasure, happiness and joy and there's no time to be too coy. You don't give up even if you fail yet it seems that between you there's an opaque, thick veil. Still you go through the fires of oblivion to see the smile of your own corrupted passion. No fight too great and no word unforgivable for everything falls into category "understandable". Yet this is a story of a person without use only looking for kindness of his very own muse."
Jotain söherrystä vaa
1.Teki mitä tahansa toisen ihmisen eteen, se ei tuu koskaan muuttamaan hänen pohjimmaisia ajatuksia siusta.
2.Ihmiset miettii ihan liikaa ja tekee asioista täten turhan monimutkasia
Eipä muuta.
Ja ettei tää julkasu olis liian lyhyt ni pientä runoilua vielä vähä lisäks:
"Under the sky in a land so dim, there sometimes occurs a wonderful dim. Every cell in one's body feel longing for someone yet that one you seek sees you as no one. You want to give pleasure, happiness and joy and there's no time to be too coy. You don't give up even if you fail yet it seems that between you there's an opaque, thick veil. Still you go through the fires of oblivion to see the smile of your own corrupted passion. No fight too great and no word unforgivable for everything falls into category "understandable". Yet this is a story of a person without use only looking for kindness of his very own muse."
Jotain söherrystä vaa
keskiviikko 7. maaliskuuta 2012
What happened to sex, drugs and rock 'n roll?
Näin tänään jonkin sortin demon joidenkin ulkomaalasten esittämästä esityksestä joka on osa "Music against drugs" tapahtumaa kai? Tulin myöhässä kouluun ja kuulin ku salissa kaiku Skrillex ja menin parvelle kattoo et mitä helvettiä siellä tapahtuu ja jäin sit hetkeks kattomaan sitä esitystä siin. No ei siin itse esityksessä sillei mitään. Se on ain ihan ihailtava suoritus et jotkut kehtaa tulla vetää niin täysillä ylipäätänsä mitään yläasteikästen eteen. Kuitenki tuli heti kylmät väreet ku tottakai he alko sit puhumaan Jeesuksesta siellä. Se oli ihan odotettavissa kyl koska en oo kovin montaa kertaa törmänny huumeiden vastaseen kampanjaan joka ei olis joku "käännytetään teinejä uskoon"- temppu.
No anyway. Ei se muuten nyt olis niin noloo ollu mut tää tyttö, joka alko sit paasaamaan Jeesuksesta, puhu englantia ja hänel oli siin vieres sit joku random suomalainen jätkä joka suomens sen hänen hehkutuksen siinä. Se oli ihan vitun noloo kattoo ku se tyttö puhuu ja kertoo siin hirveen vakavasti miten Jeesus on parempi ku huumeet jne. ja sit se jätkä suomentaa sen puheen
1. sellanen vitun ärsyttävä tekohymy naamallaan
ja
2. ihan päin persettä
Jos "Jesus can change your life" käännetään suomeks "Tota Jeesus niinku voi sillei muuttaa siun elämän" ni mie en osaa englantia.
Tälläne sähläys vei kyl kaiken uskottavuuden silt esitykselt ja miehän en voinu ees kattoo sitä loppuun asti. Mie istuin luokas kun kuulin miten sen esityksen kruunas viel lopuks joku "Jesus loves you and I love you too"- biisi ja mie vaa koitin ignoree sen.
Mut kuitenki tää esitys ja sen sisältämä hengellinen sanoma sai miut miettii muutamii juttui ja aattelin nyt vähän esittää miun ajatuksia taas vaihteeks. Korostan sanoja "miun ajatuksia" tässä jälleen. Mie tiiän et monikaan ei tuu olemaan samaa mieltä miun kanssa ja parhaassa tapauksessa tää ehkä jopa vähän provosoi heikkohermoisimpia.
No nyt ensinnäki just tää et usein ku on joku huumeiden vastanen kampanja ja siin jumala ja Jeesus on se ns. niitä parantavia voimia joiden avulla pääsee eroon huumeista tai joihin tukemalla sie et päädy käyttää huumeita in the first place. Miksi näin? Mitä tekemistä jumalalla tai Jeesuksella on näin maallisen ongelman kanssa? Toki mie ymmärrän sen et jotkut saa voimaa niistä ja pääsee sillei eroon huumeista mut miks joku mielikuvitusolento, jopa ihmiselle jolle se ei oo mielikuvitusolento, olis tärkeempi ku esim. oma perhe tai ystävät? Loppupelissä he tulee olee siun suurimmat apujoukot ja sie ite tuut olee se joka niistä huumeista pääsee eroon jos pääset. Minkä takia tälläsestä yksilöllisestä ponnistuksesta pitäs antaa kiitosta kenellekkää tai millekkään jolla siihen ei oo osaa eikä arpaa? Miks ihmiset kiittää jumalaa jos he selvii vaikeesta leikkauksesta jonka kuiteki suoritti ammattitaitonen kirurgi joka pelasti siun hengen tai miks joku idiootti kiittää jumalaa siit et se voittaa tärkeen jalkapallopelin? Täs on myös se päinvastanen juttu et miks ihmiset sit syyttää jumalaa asioista? Jumala on yhtä syyllinen ja osallinen meidän suorituksiin kuin Adolf Hitlerin viikset on osallinen ja syyllinen juutalaisten joukkomurhiin. Vittu ihmiset on tyhmiä.
Tää johtaa miun toiseen mietteeseen nimittäin siihen et miten ihmiset aattelee et jumala ylipäätäs puuttuu mihinkään asioihin. Mie oon keskustellu tästki asiasta useiden osapuolien (ystävien, kavereiden, läheisten, seurakunnan työntekijöiden jne.) kanssa ja kun kysytään et "Miks jumala ei puutu kaikkeen siihen pahaan mitä maailmassa tapahtuu?", saan useimmiten kuulla vastaukseks jotain tälläst et "jumala on antanu maapallon ihmisten käsiin eikä ihmiset opi mitään jos jumala käy koko ajan korjaamassa heidän virheitään". Okei eli yleisin miun kuulema mielipide on se että jumala ei siis puutu maailman ja ihmisten asioihin. Tää on sit aika ristiriidassa sen kanssa et ku jotkut ihmiset sanoo et he on saanu tai kokenu muiden kautta armolahjoja tai jotain vastaavia jumalan ihmeitä mut sillä ei nyt oo väliä tässä.
Edelleen jatkaen spekulaation tasolla: jos jumala nyt sit on olemassa niin se ei vaikuta kehenkään tai mihinkään muuten ku vaan sellasena enemmäki psykologisena asiana ja kenenkään ei tulis kiittää tai syyttää jumalaa mistään. Kaikki mitä tällä planeetalla tapahtuu on joko ihan normaalia luonnon ja kaikkeuden liikettä tai sitten ihmisen aikaansaannosta. Jos asia on näin niin mikspä siis uskoa jumalaan ylipäätänsä?
Kun asiat menee hyvin, meidän tulee kiittää itseämme ja niitä ihmisiä kenen ansiota se on.
Kun asiat menee huonosti tai tapahtuu jotain pahaa meidän tulee syyttää itseämme ja niitä ihmisiä jotka on syyllisiä siihen.
Sit viel yks ajatus: Yleensä ihmiset kertoo et he on joko kasvanu uskoon ja jos näin ei oo tapahtunu ni sit uskoon ollaan tultu myöhemmällä iällä. Harvemmin tosin sitä ollaan vaan yhtäkkiä tultu uskoon vaan suurin osa näistä kertomuksista sisältää sen et tää ihminen on ollu jossain vaikeessa tilanteessa elämässään tai sil on muuten vaan menny huonosti. Miks ihmiset on niin alttiita heittäytymään henkiolentojen varaan siin vaiheessa kun oma konkreettinen ja fyysinen olemus kärsii? Sen tajuun et jotkut saa voimaa siitä että ne uskoo et heitä suojelee taivaista kaikkivoipa olento joka rakastaa just sitä yksilöä sellasena ku se on jaadijaa mut miten ihmiset oikeesti voi laskee tälläsen varaan? Ei se oo miusta mitenkään ihailtava suoritus et sie uskot elämäs jumalalle vaan yhen kirjan ja muiden ihmisten sanoman perusteella. Miust se vaan osottaa et miten tyhmä rotu me oikeesti ollaan. En mie ite pysty tekemään sellasta. Ennemmi perustan uskoni tiedon pohjalle joka päivittyy ain sitä mukaa kun löydetään parempia keinoja ymmärtää kaikkeutta ja todetaan joku aiemmin todettu tieto vääräks ja siitä luovutaan, kun et mie uskosin "tietoon" joka jummaa koko ajan paikallaan ja vastustaa kaikkia mahdollisia muutoksia. Mitä vitun hyötyä on uskoa jos siulla ei oo mitään varmaa sen pohjalla muuta ku se siun henkilökohtanen usko just sitä tiettyä asiaa kohtaan? Onks tää maailman ymmärtäminen ja kylmä todellisuus todellakin niin surullista et meiän pitää heittäytyä satujen varaan???
Mie en usko satuihin vaikka maailma olis kuinka kylmä. Miust olis toki hauskaa et olis jotain fysiikan lakeja korkeempia voimia mut mie en nää siin mitää vitun järkee et mie vaan uskon sellaseen ja toivon et jos uskon tarpeeks kovasti ni se on sitten totta.
Kadotus kuulostaa ihan älyttömän hyvältä vaihtoehdolta. Me ihmiset pelätään luopua monista asioista ja antautua tietämättömyydelle ja sen vuoks me keksitään vaik mitä tarinoita lohduksemme. Mie taas tiedän et vaikeinta on se ku pitää luopua jostain mutta sen jälkeen helpottaa, siitä pääsee yli ja monesti sitä ei enää ees välitä siit mistä on luopunu. Tän takia mie en myöskään välitä siitä mitä tapahtuu ku mie kuolen. Mie en kaipaa taivasta enkä toki kyl toivo ikuista kärsimystäkään. Onko liikaa pyydetty et pääsen siihen samaan tilaan ku missä olin enne ku olin olemassa? Unohdus ja olemattomuus on ne mitä miulla on edessä. Ei miulla oo syytä tai tarvetta uskoo et siel olis mitään parempaa tai huonompaa.
Se on vaan lohdullista.
"Vain tulemalla muistetuksi voit tulla yhdeksi jumalista"
No anyway. Ei se muuten nyt olis niin noloo ollu mut tää tyttö, joka alko sit paasaamaan Jeesuksesta, puhu englantia ja hänel oli siin vieres sit joku random suomalainen jätkä joka suomens sen hänen hehkutuksen siinä. Se oli ihan vitun noloo kattoo ku se tyttö puhuu ja kertoo siin hirveen vakavasti miten Jeesus on parempi ku huumeet jne. ja sit se jätkä suomentaa sen puheen
1. sellanen vitun ärsyttävä tekohymy naamallaan
ja
2. ihan päin persettä
Jos "Jesus can change your life" käännetään suomeks "Tota Jeesus niinku voi sillei muuttaa siun elämän" ni mie en osaa englantia.
Tälläne sähläys vei kyl kaiken uskottavuuden silt esitykselt ja miehän en voinu ees kattoo sitä loppuun asti. Mie istuin luokas kun kuulin miten sen esityksen kruunas viel lopuks joku "Jesus loves you and I love you too"- biisi ja mie vaa koitin ignoree sen.
Mut kuitenki tää esitys ja sen sisältämä hengellinen sanoma sai miut miettii muutamii juttui ja aattelin nyt vähän esittää miun ajatuksia taas vaihteeks. Korostan sanoja "miun ajatuksia" tässä jälleen. Mie tiiän et monikaan ei tuu olemaan samaa mieltä miun kanssa ja parhaassa tapauksessa tää ehkä jopa vähän provosoi heikkohermoisimpia.
No nyt ensinnäki just tää et usein ku on joku huumeiden vastanen kampanja ja siin jumala ja Jeesus on se ns. niitä parantavia voimia joiden avulla pääsee eroon huumeista tai joihin tukemalla sie et päädy käyttää huumeita in the first place. Miksi näin? Mitä tekemistä jumalalla tai Jeesuksella on näin maallisen ongelman kanssa? Toki mie ymmärrän sen et jotkut saa voimaa niistä ja pääsee sillei eroon huumeista mut miks joku mielikuvitusolento, jopa ihmiselle jolle se ei oo mielikuvitusolento, olis tärkeempi ku esim. oma perhe tai ystävät? Loppupelissä he tulee olee siun suurimmat apujoukot ja sie ite tuut olee se joka niistä huumeista pääsee eroon jos pääset. Minkä takia tälläsestä yksilöllisestä ponnistuksesta pitäs antaa kiitosta kenellekkää tai millekkään jolla siihen ei oo osaa eikä arpaa? Miks ihmiset kiittää jumalaa jos he selvii vaikeesta leikkauksesta jonka kuiteki suoritti ammattitaitonen kirurgi joka pelasti siun hengen tai miks joku idiootti kiittää jumalaa siit et se voittaa tärkeen jalkapallopelin? Täs on myös se päinvastanen juttu et miks ihmiset sit syyttää jumalaa asioista? Jumala on yhtä syyllinen ja osallinen meidän suorituksiin kuin Adolf Hitlerin viikset on osallinen ja syyllinen juutalaisten joukkomurhiin. Vittu ihmiset on tyhmiä.
Tää johtaa miun toiseen mietteeseen nimittäin siihen et miten ihmiset aattelee et jumala ylipäätäs puuttuu mihinkään asioihin. Mie oon keskustellu tästki asiasta useiden osapuolien (ystävien, kavereiden, läheisten, seurakunnan työntekijöiden jne.) kanssa ja kun kysytään et "Miks jumala ei puutu kaikkeen siihen pahaan mitä maailmassa tapahtuu?", saan useimmiten kuulla vastaukseks jotain tälläst et "jumala on antanu maapallon ihmisten käsiin eikä ihmiset opi mitään jos jumala käy koko ajan korjaamassa heidän virheitään". Okei eli yleisin miun kuulema mielipide on se että jumala ei siis puutu maailman ja ihmisten asioihin. Tää on sit aika ristiriidassa sen kanssa et ku jotkut ihmiset sanoo et he on saanu tai kokenu muiden kautta armolahjoja tai jotain vastaavia jumalan ihmeitä mut sillä ei nyt oo väliä tässä.
Edelleen jatkaen spekulaation tasolla: jos jumala nyt sit on olemassa niin se ei vaikuta kehenkään tai mihinkään muuten ku vaan sellasena enemmäki psykologisena asiana ja kenenkään ei tulis kiittää tai syyttää jumalaa mistään. Kaikki mitä tällä planeetalla tapahtuu on joko ihan normaalia luonnon ja kaikkeuden liikettä tai sitten ihmisen aikaansaannosta. Jos asia on näin niin mikspä siis uskoa jumalaan ylipäätänsä?
Kun asiat menee hyvin, meidän tulee kiittää itseämme ja niitä ihmisiä kenen ansiota se on.
Kun asiat menee huonosti tai tapahtuu jotain pahaa meidän tulee syyttää itseämme ja niitä ihmisiä jotka on syyllisiä siihen.
Sit viel yks ajatus: Yleensä ihmiset kertoo et he on joko kasvanu uskoon ja jos näin ei oo tapahtunu ni sit uskoon ollaan tultu myöhemmällä iällä. Harvemmin tosin sitä ollaan vaan yhtäkkiä tultu uskoon vaan suurin osa näistä kertomuksista sisältää sen et tää ihminen on ollu jossain vaikeessa tilanteessa elämässään tai sil on muuten vaan menny huonosti. Miks ihmiset on niin alttiita heittäytymään henkiolentojen varaan siin vaiheessa kun oma konkreettinen ja fyysinen olemus kärsii? Sen tajuun et jotkut saa voimaa siitä että ne uskoo et heitä suojelee taivaista kaikkivoipa olento joka rakastaa just sitä yksilöä sellasena ku se on jaadijaa mut miten ihmiset oikeesti voi laskee tälläsen varaan? Ei se oo miusta mitenkään ihailtava suoritus et sie uskot elämäs jumalalle vaan yhen kirjan ja muiden ihmisten sanoman perusteella. Miust se vaan osottaa et miten tyhmä rotu me oikeesti ollaan. En mie ite pysty tekemään sellasta. Ennemmi perustan uskoni tiedon pohjalle joka päivittyy ain sitä mukaa kun löydetään parempia keinoja ymmärtää kaikkeutta ja todetaan joku aiemmin todettu tieto vääräks ja siitä luovutaan, kun et mie uskosin "tietoon" joka jummaa koko ajan paikallaan ja vastustaa kaikkia mahdollisia muutoksia. Mitä vitun hyötyä on uskoa jos siulla ei oo mitään varmaa sen pohjalla muuta ku se siun henkilökohtanen usko just sitä tiettyä asiaa kohtaan? Onks tää maailman ymmärtäminen ja kylmä todellisuus todellakin niin surullista et meiän pitää heittäytyä satujen varaan???
Mie en usko satuihin vaikka maailma olis kuinka kylmä. Miust olis toki hauskaa et olis jotain fysiikan lakeja korkeempia voimia mut mie en nää siin mitää vitun järkee et mie vaan uskon sellaseen ja toivon et jos uskon tarpeeks kovasti ni se on sitten totta.
Kadotus kuulostaa ihan älyttömän hyvältä vaihtoehdolta. Me ihmiset pelätään luopua monista asioista ja antautua tietämättömyydelle ja sen vuoks me keksitään vaik mitä tarinoita lohduksemme. Mie taas tiedän et vaikeinta on se ku pitää luopua jostain mutta sen jälkeen helpottaa, siitä pääsee yli ja monesti sitä ei enää ees välitä siit mistä on luopunu. Tän takia mie en myöskään välitä siitä mitä tapahtuu ku mie kuolen. Mie en kaipaa taivasta enkä toki kyl toivo ikuista kärsimystäkään. Onko liikaa pyydetty et pääsen siihen samaan tilaan ku missä olin enne ku olin olemassa? Unohdus ja olemattomuus on ne mitä miulla on edessä. Ei miulla oo syytä tai tarvetta uskoo et siel olis mitään parempaa tai huonompaa.
Se on vaan lohdullista.
"Vain tulemalla muistetuksi voit tulla yhdeksi jumalista"
perjantai 2. maaliskuuta 2012
Elämää ja semmosta
Kuinka moni tietää miltä tuntuu olla oikeesti onnellinen? Se on aivan uskomaton fiilis ja sen vaa toivos jatkuvan ikuisesti. Mie oon huomannu et oikeen onnen saa aikaan vaa toinen ihminen. Miul oli aika pitkään sellast vähän masennuksen sekasta laahustamista tää miun elämä ja jotenki mikään ei vaan säväyttäny. Kaikki oli vaa sellasta harmaata massaa. Se kaikki kuiteki muuttu yhtenä päivänä. Saatte jäädä spekuloimaan et mitä sillo tapahtu sillä en aio kertoo sitä teille lälläslää :P Kuitenki sen jälkee jotenki tuntu et kaikki kirkastu. Siitä asti mie oikeesti oon saanu olla onnellinen ja mie oon siitä äärettömän kiitollinen. (Nyt kuiteki tähän väliin sanon jo suoraan et mie oon edelleen yhtä ateisti kuten oon ollu ja tuun olemaan et ei nyt ole mistään uskoon tulemisesta kyse tässä)
Se on uskomattoman kauheeta vaan mennä elämässä eteenpäin ilman et mistään osaa nauttia. Ei sellasta piristä mikään kunnolla. Miul oli ihan älytön bileputki (karonkka, penkkarit, wanhat ja abiristeily) täs välis ja vaik tietenki siin biletyksen aikan kaikki oli ihan hyvin ni kyl se masennuksen harmaa pilvi tuli aika pian siihen pään päälle taas ja palasin todellisuuteen; viimeistään siin vaiheessa ku ei enää ollu kännissä. Sit ku ei vaan osannu saati kehannu sanoo siit kenellekkään. Sitä vaa oli ja päivät vaihtu toiseen merkityksettöminä.
Nyt kuitenki kaikki on toisin. Miun päivät on täynnä lämpimiä tunteita ja iloa ja ku katon ikkunasta ulos ni tuntuu et kaikki on hyvin. En mie usko et tää kestää loputtomiin mut mie nautin täysin rinnoin tästä niin kauan ku vaa voin. On vaan niin hyvä olla :) Kiitos sinulle
Mut tarpeeks miun omasta angstista ja ihQtuksesta. Miul on yks asia mitä oon miettiny ku oon tarkkaillu ohimennen ihmisii (En stalkannu vaan tarkkaillu).
Tuol ku kävelee ain sellasii vanhempii ihmisii ni ja sit ku kattoo heitä ni alkaa miettii et millastakoha heiän elämä on ollu?Mitä he on tavotellu nuorena ja et onks he päässy tavoitteihinsa? (Tuskin jos kerran elävät Imatralla ja käyvät sauvakävelyllä) Onks heiän elämä vaa sellast et siin ei tapahdu mitään kuten heiän arki antaa ymmärtää? Sitä ei oikein koskaa tiiä et mitä heistä pitäs aatella.
Itel kuiteki on tavotteena et ainakaa en jää Imatralle asuu ja parhaimmas tapaukses muutan ihan johonki toiseen maahan (vaikka maanpakoon jos ei muuten :D) Sit kuiteki 60 vuotta eteenpäin mie oon ihan samanlainen ku nuo mummot ja papat mitä mie nyt tääl ihmettelen ja sit joku teinix kattoo minuu ja on sillei "Hah! Miust ei koskaan tuu tollasta" niiku mie aattelen nyt.
Sit miul on kans tuottanu vähän ajatuksia se et ku kaikesta pitää maksaa nykyään. Siis ihan kaikesta. Koko ajan pitää miettii et mistä saa rahaa et voi ees pitää hauskaa ja mie sentää viel asun kotona. Yhteiskunta tunkee koko ajan eteen jotain uutta houkutusta ja aina ollaan toitottamassa et osta sitä osta tätä. Jotenki ku kuuntelee ku joku operaattori mainostaa jotain liittymää ja siin ylistetään miten taas on halvat puhelut ja tekstarit kohan maksat tän ja tän ni tulee sellane "VVVITTTUUUUUUUU!!!!". Miulle on kehittyny oikei sellane ällötys sanaa "maksaminen" kohtaan ku sitä kuulee niin hemmetisti.
Kaikki mitä maailmassa on, pyörii rahan ympärillä.
Raha
on
valtaa
ja
raha
on
JUMALA
Ei minkään uskonnon palvomat jumalat pidä käsissään niin suurta valtaa kun mitä maallisella omaisuudella ja sen omistajalla on.
Tottakai siin on se et ku yhteiskunnalle tekee töitä ja sitä rahaa tienaa ni kylhän sillä sit myös saa kaikkee kivaa mut et onks ne kaikki hifistelylaitteet oikeesti sen arvosii et me myydään ittemme kokonaisuudelle jonka motiiveista ja suunnitelmista me ei tiedetä puoliakaan?
Turhaanhan mie täs tosin jeesustelen ku ite rakastan kaikkee hifistelyy ja materialismia mut joskus vaan tulee mieleen et vois olla parempi vaan asuu jossain mökissä in the middle of nowhere uskollisen koiran kanssa ja hankkia luonnosta oman toimeentulonsa. Just saying...
Se on uskomattoman kauheeta vaan mennä elämässä eteenpäin ilman et mistään osaa nauttia. Ei sellasta piristä mikään kunnolla. Miul oli ihan älytön bileputki (karonkka, penkkarit, wanhat ja abiristeily) täs välis ja vaik tietenki siin biletyksen aikan kaikki oli ihan hyvin ni kyl se masennuksen harmaa pilvi tuli aika pian siihen pään päälle taas ja palasin todellisuuteen; viimeistään siin vaiheessa ku ei enää ollu kännissä. Sit ku ei vaan osannu saati kehannu sanoo siit kenellekkään. Sitä vaa oli ja päivät vaihtu toiseen merkityksettöminä.
Nyt kuitenki kaikki on toisin. Miun päivät on täynnä lämpimiä tunteita ja iloa ja ku katon ikkunasta ulos ni tuntuu et kaikki on hyvin. En mie usko et tää kestää loputtomiin mut mie nautin täysin rinnoin tästä niin kauan ku vaa voin. On vaan niin hyvä olla :) Kiitos sinulle
Mut tarpeeks miun omasta angstista ja ihQtuksesta. Miul on yks asia mitä oon miettiny ku oon tarkkaillu ohimennen ihmisii (En stalkannu vaan tarkkaillu).
Tuol ku kävelee ain sellasii vanhempii ihmisii ni ja sit ku kattoo heitä ni alkaa miettii et millastakoha heiän elämä on ollu?Mitä he on tavotellu nuorena ja et onks he päässy tavoitteihinsa? (Tuskin jos kerran elävät Imatralla ja käyvät sauvakävelyllä) Onks heiän elämä vaa sellast et siin ei tapahdu mitään kuten heiän arki antaa ymmärtää? Sitä ei oikein koskaa tiiä et mitä heistä pitäs aatella.
Itel kuiteki on tavotteena et ainakaa en jää Imatralle asuu ja parhaimmas tapaukses muutan ihan johonki toiseen maahan (vaikka maanpakoon jos ei muuten :D) Sit kuiteki 60 vuotta eteenpäin mie oon ihan samanlainen ku nuo mummot ja papat mitä mie nyt tääl ihmettelen ja sit joku teinix kattoo minuu ja on sillei "Hah! Miust ei koskaan tuu tollasta" niiku mie aattelen nyt.
Sit miul on kans tuottanu vähän ajatuksia se et ku kaikesta pitää maksaa nykyään. Siis ihan kaikesta. Koko ajan pitää miettii et mistä saa rahaa et voi ees pitää hauskaa ja mie sentää viel asun kotona. Yhteiskunta tunkee koko ajan eteen jotain uutta houkutusta ja aina ollaan toitottamassa et osta sitä osta tätä. Jotenki ku kuuntelee ku joku operaattori mainostaa jotain liittymää ja siin ylistetään miten taas on halvat puhelut ja tekstarit kohan maksat tän ja tän ni tulee sellane "VVVITTTUUUUUUUU!!!!". Miulle on kehittyny oikei sellane ällötys sanaa "maksaminen" kohtaan ku sitä kuulee niin hemmetisti.
Kaikki mitä maailmassa on, pyörii rahan ympärillä.
Raha
on
valtaa
ja
raha
on
JUMALA
Ei minkään uskonnon palvomat jumalat pidä käsissään niin suurta valtaa kun mitä maallisella omaisuudella ja sen omistajalla on.
Tottakai siin on se et ku yhteiskunnalle tekee töitä ja sitä rahaa tienaa ni kylhän sillä sit myös saa kaikkee kivaa mut et onks ne kaikki hifistelylaitteet oikeesti sen arvosii et me myydään ittemme kokonaisuudelle jonka motiiveista ja suunnitelmista me ei tiedetä puoliakaan?
Turhaanhan mie täs tosin jeesustelen ku ite rakastan kaikkee hifistelyy ja materialismia mut joskus vaan tulee mieleen et vois olla parempi vaan asuu jossain mökissä in the middle of nowhere uskollisen koiran kanssa ja hankkia luonnosta oman toimeentulonsa. Just saying...
torstai 2. helmikuuta 2012
Unbearable lovelessness
Pahoittelen, arvon lukijat, mutta nyt on luvassa vaa voivotusta, itkua ja hampaiden kiristystä.
Mie totesin et minuu sattuu ihan saatanasti eikä se oo fyysistä vaa ihan psyykkistä kipua. Minuu vituttaa ku mie en oo ollu onnellinen pitkään aikaan ja mikään ei tyydytä ja vanhat tunteet kumpuaa pintaan. Niin hyvät kuin pahat ja tää kipu tekee niistä hyvistäkin huonoja. Miun fyysinen kipukynnys on korkee mut psyykkisellä tasolla se on älyttömän matala. Kunpa vaan vois olla sellane nappi mistä sais tunteet pois päältä...
Miltäköhän maailma muuten näyttäs jos ei tuntis mitään? Jos ei tuntis pelkoa tulevasta eikä ahdistusta ja surua nykyisestä saati kipua menneestä... Mie ehkä tahtosin joskus nähdä maailman niin neutraalisti ku sen voi vaa nähdä ja tietää miten miun ajattelu ja mielipiteet muuttus ja miten viisaampi mie voisin päätöksissäni olla. Tottakai tunteet on tärkeet olla olemassa mut ei sitä jotenki vaan tiiättekö välttämättä tahtos käydä läpi päässään kaikkia oman elämän häpeäkohtia ja epäonnistumisia just ku olis käymässä nukkumaan.
Se mitä mie elämässäni tavoittelen ei oo mitään monimutkasta mut nytkään mie en pystyny saavuttamaan sitä yhtä yksinkertaista asiaa jota kohti kurkotin. Noh... Onneks luvassa kaikenlaista bilettä ja pippaloa mitkä ehkä antaa ees pientä tyydytystä :) Säälittävää angstia mut minkäs voi ku turhauttaa...
Mie totesin et minuu sattuu ihan saatanasti eikä se oo fyysistä vaa ihan psyykkistä kipua. Minuu vituttaa ku mie en oo ollu onnellinen pitkään aikaan ja mikään ei tyydytä ja vanhat tunteet kumpuaa pintaan. Niin hyvät kuin pahat ja tää kipu tekee niistä hyvistäkin huonoja. Miun fyysinen kipukynnys on korkee mut psyykkisellä tasolla se on älyttömän matala. Kunpa vaan vois olla sellane nappi mistä sais tunteet pois päältä...
Miltäköhän maailma muuten näyttäs jos ei tuntis mitään? Jos ei tuntis pelkoa tulevasta eikä ahdistusta ja surua nykyisestä saati kipua menneestä... Mie ehkä tahtosin joskus nähdä maailman niin neutraalisti ku sen voi vaa nähdä ja tietää miten miun ajattelu ja mielipiteet muuttus ja miten viisaampi mie voisin päätöksissäni olla. Tottakai tunteet on tärkeet olla olemassa mut ei sitä jotenki vaan tiiättekö välttämättä tahtos käydä läpi päässään kaikkia oman elämän häpeäkohtia ja epäonnistumisia just ku olis käymässä nukkumaan.
Se mitä mie elämässäni tavoittelen ei oo mitään monimutkasta mut nytkään mie en pystyny saavuttamaan sitä yhtä yksinkertaista asiaa jota kohti kurkotin. Noh... Onneks luvassa kaikenlaista bilettä ja pippaloa mitkä ehkä antaa ees pientä tyydytystä :) Säälittävää angstia mut minkäs voi ku turhauttaa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)